Mä olen miettinyt paljon, että miksi mulla vähän väliä on olo, että pitäis laihduttaa vaikka siitä ei tulekaan yhtään mitään. Että miksi en vaan osaa kaikenaikaa olla kehopositiivinen ja fiilistellä uusia vaatteita, vaikka syy niiden hankintaan on se, ettei vanhat mahdu päälle. Että ottais vaan rennosti ja eläis omaa elämää koosta viis.
Ehkä se on sitä, että ei pohjimmiltaan ole tyytyväinen omaan ulkonäköönsä ja oloonsa. Enkä mä vaan tajua, että miten voisin yhtäkkiä alkaa rakastaa tätä kehoa tällaisena. Mä ostan jatkuvasti suurempia ja suurempia vaatteita ja kengännauhojen solmiminen tai ylipäätään mikään kumartumista vaativa tuntuu sille, että tukehdun.
Kaikista pahinta on jos joutuu kumartumaan peilin edessä ilman vaatteita, ja näkee sen totuuden kuinka valtava oikeasti on.
Ostin viime kesänä suurimpia vaatteita ikinä. Tänä kesänä ne puristaa ja kiristää ja oon ostanut vielä suurempia vaatteita. Ostin pari viikkoa sitten tosi isot farkut, jotka oli silleen vähän jopa löysähköt. Juhannusviikon jälkeen nekin puristaa. Ja niinkun mä yritän ajatella, että se on vaan nestettä, mutta silti väkisinkin ajattelen että se on ihan vaan läskiä.
Myös ehkä se mikä siinä kaikessa kehopositiivisuudessa ja ei-dieetissä ahdistaa, että mitä jos vaan jatkaa lihomista. Että se ei lopu ollenkaan, vaan kohta paino alkaa kasilla ja sitten ysillä ja lopulta paino on kolme-numeroinen luku.
Mä en tälläkään hetkellä lapa herkkuja naamaan kaksinkäsin ja en koe epäonnistumisen tunteita syödessäni, vaan syön kun on nälkä ja sitten jälkikäteen hämmästelen mahaan uponnutta kalorimäärää. Kun ei ole edes ollut ähky kertaakaan.
Toisaalta sitä näin jälkikäteen miettii niitä päivittäisiä valintoja. Miksi eilen otin Subwayssä 15 cm leivän enkä salaattia? Salaatista olisi tullut niin paljon paremmat makrot ja olisin ottanut siihen tuplalihan, jolloin mulla ei olisi ollut illalla kiljuva nälkä enkä olisi ajanut kello 21:30 Mäkkärin autokaistalle. Ja niinkun sekin olis ollut vielä sinänsä OK mennä sinne Mäkkärille (olin oikeasti väsynyt, en viitsi sotkea enää Helsingissä keittiötä, on parempi syödä jos on nälkä kuin yrittää nukkua nälkäisenä), mutta miksi sitä ruokaa piti ottaa niin paljon? Jos oikeasti olisin syönyt sen pelkän Double nacho hampurilaisen ilman toista sämpylää ja Hot wingsit olisi kalorit jääneen 629 kcal ja päivän kalorit olleen alle 2000 kcal. Mutta piti sitten ottaa vielä Mozzarellatikut, joista kaloreita tuli 268 kcal lisää ja ne oli ihan täysin turhat.
Mihin se järki ja myöskin itseinho katoaa siinä drive innin pönttöön puhuessa? Että miten voi saman päivän aikaan itkua vääntäen pukea vaatteita päälleen ja parin tunnin päästä tunkea sellaista paskaa naamaan?
Mä en tiedä oikein, että mikä siihen auttaisi. Välistä mietin niinkin karua ratkaisua kuin että ottaisi valokuvan jonain iltana kun se maha on ihan jättiläinen ja vielä oikein epäedullisesta asennosta ja sitten pitäsi sitä hollilla aina kun uhkaa tehdä vääriä valintoja. Kun ei mulla selkeästi auta se, että tiedostaa sen sämpylän olevan salaattia huonompi vaihtoehto. Ja kun jotenkin en pysty uskomaan siihen, että mussa tapahtuisi joku niin iso muutos, että ihan vaan automaattisesti ottaisin sen salaatin, kun se sämpylä nyt vaan höttöhiilareineen maistuu ja jotenkin tuntuu paremmalle. Mun on siis ihan sairaan vaikea kuvitella, että joku on aidosti toista mieltä ja mieluummin ottaa sen salaatin ilman että siitä täytyy käydä minkäänlaista sisäistä keskustelua.
Vissiin niinkun vähän olis tarvetta jonkinlaiselle henkiselle asioiden työstölle..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti