Tai ehkä oikeampi otsikko kuuluisi laihduttamisen vaikeudesta. Totuus on, etten mä oikein tiedä kummasta tässä on kyse. Tai kummasta pitäisi olla kyse. Mä luin tänä aamuna Hesarista juttua jälleen kerran siitä kuinka laihtuakseen ei saisi laihduttaa. Loppukappaleessa todettiin "Onnistunut laihtuminen alkaa yleensä sillä, että nostetaan ruuan määrä todellisen kulutuksen tasolle."
Ja mä vaan jäin miettimään, että mitä vittua. Jotenkin kun mulla on se käsitys, että liikakilojen syynä on ennemminkin ylikalorit ja ylensyönti. Toki on tos diclaimerinä toi YLEENSÄ ;) .
Mutta oli jutussa silti ehkä jotain asiaakin, siinä puhuttiin repsahteluista ja siitä miten tiukalla laihdutuskuurilla tulee ns. nälkävelka ja homma päättyy aina repsahdukseen. Mä aloin miettiä, että pitäiskö mun muuttaa omaa käsitystä repsahduksesta. Kun mun käsityksen mukaan repsahdukseen kuuluu jotenkin hirveä ja hallitsematon mättäminen, ja kaamea morkkis ja lupailu paremmasta huomisesta. Kun mä en siis itse oikeastaan koe sellaista morkkista kun syön huonosti. Toki joskus toivon että olisin valinnut paremmin ja harmittelen, mutta mitään varsinaista morkkista en koe. Enkä koskaan mätä hallitsemattomasti. Niin pitäiskö mun silti laskea ne kerrat kun syön huonosti repsahduksiksi?
Koska nyt kun en oikein laske niitä repsahduksiksi, niin en koe oikein mitään tarvetta tehdä aina niitä oikeita valintoja. Ja kun syön aika useinkin ihan mitä sattuun, en laihdu. Se mitä mulla on lähinnä mielessä silloin kun "repsuilen" on tyyliin "Voi olipa ihana ilta ja niin hauskaa!" ja sitten "Ompa kiva kun kerrankin ei ole nälkä!". Että yritä ny sit tässä laihduttaa kun ajatukset on tätä kaliiberia :D
Mun päässä tämä tilanne on vähän vastakkainasettelu: nautinko elämästä lihavana vai kärsinkö nälästä ja laihdun. Kun ihan oikeasti olen saanut painon liikahtamaan alaspäin vain syömällä tiukasti sen 1700 kcal pitkän aikaa, jolloin olen kärsinyt nälästä jatkuvasti. Kyllä mä itsekurilla selviän siitä jonkin aikaa, mutta jotenkin tuntuu todella tyhmälle makoilla illalla sohvalla nälkäisenä tietäen, että jääkaapissa olis kyllä ruokaa mutta sitä ei voi ottaa koska päivän kalorit on täynnä. Tai alkaa jo kahden tunnin päästä lounaasta odottaa välipala-aikaa kun maha kurnii, mutta liian aikaisin ei viitsi syödä kun sitten ei selviä päivälliseen.
Tässä laihdutus-vaikeudessa on varmaan kyse osittain myös siitä, että jos motivaatio laihtumiseen on kovin pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen, niin se motivaatio ei oo kauhean kestävää eikä se kanna kovin pitkälle. Vaan jos ne omat ajatukset on lähinnä sitä tasoa, että läski ei oo nättiä, niin on tosi vaikeaa yrittää löytää sitä laihdutus-motivaatiota jostain muualta. Ja juuri ne ulkonäkö-syyt vaikuttaa eniten mun elämässä tällä hetkellä.
Mulla on ensi viikolla ensimmäinen vähän virallisempi työmatka. Mä oon tässä nyt pari päivää kerännyt voimia mennä kellariin hakemaan mun reiluimman kokoisen jakkupuvun, jotta voisin kokeilla vieläkö se mahtuu päälle. Ja jos se ei mahdu niin edessä on 200-300 e rahan meno ja ihan turhaan.
Pakosti kuitenkin tulee mieleen, että mitä jos vaan söisin enemmän. Ei ylikaloreilla niinkuin pitkin kesää, mutta kulutuksen mukaan. Niin poistuisko se nälkä ja sitä seuraava nälkävelka, mikä pidemmän päälle saisi painon lähtemään laskuun? Että voisiko tossa Hesarin jutussa kuitenkin olla jotain perää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti