lauantai 13. lokakuuta 2018

Hyvinvointia vai suorittamista?

Otsikon kysymys on pyörinyt mun mielessä monta kertaa tällä viikolla. Ensinnäkin pohdin, että kumpaa mä teen tällä hetkellä: hyvinvoin vai suoritan? Liikunko ja syönkö terveellisesti, jotta voisin paremmin vai teenkö niitä siksi, että niin nyt vaan kuuluu tehdä? Toiseksi pohdin, että kumpaa mä haluan tehdä tulevaisuudessa?

Mitä se hyvinvointi edes tarkoittaa mulle?



Nyt kun tässä on tullut työmatkojen vuoksi pari viikkoa taukoa crosstrainingistä ja olen sen sijaan käynyt ihan tavallisella kuntosalilla, on mulla vähän kahtia jakautuneet ajatukset sen crosstrainingin suhteen. Jotenkin on ollut niin kiva käydä ihan vaan salilla, koska sinne voi mennä tasan just silloin kun omassa kalenterissa on tyhjä tila. Tuntia ei ole tarvinnut varata etukäteen monta päivää aikaisemmin, jotta varmistaisi paikkansa siinä päivän viimeisessä treenissä mihin ehtisi. Salille voi mennä myös vaikka 18:43 siinä missä crosstraining tunnille pitää mennä tasan tarkkaan 18:30.



Mutta sitten taas toisaalta, hyvänen aika millaisia sarjapainoja mulla on ollut salilla ja millaisia lämmittelysettejä olen pystynyt vetämään juoksumatolla!!! En olisi ikinä saanut tällaista kehitystä aikaan itsekseni. Ja koska mä niin haluaisin kehittyä edelleen, en todellakaan haluaisi jättää crosstrainingia.

Mutta onko se silloin suorittamista?



Jotenkin erityisesti tuo aikatauluttaminen ei meinaa millään mahtua mun käsitykseen hyvinvoinnista tällä hetkellä. Enkä mä edes oikein tiedä, miksi se tuntuu niin kauhealle. Luulen, että yksi syy on se, että mun elämä oli niin kaaottista ja kiireistä vanhan työn aikaan, että olin ainakin lähellä uupumista ellen sitten ollut jo uupunut, että kaikki ei-välttämättömät aikataulut ja pakot vaan ahdistaa. Toinen syy voi olla, että mä olen ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen arkisin kotona Tampereella ja musta on jotenkin niin kertakaikkisen ihanaa olla vaan himassa Tamperelaisen kanssa. Ja siis me ei todellakaan tehdä mitään erityistä, monestikin puuhataan täysin omiamme eikä puhuta mitään, mutta se että mä voin koska tahansa nostaa pääni läppärin takaa ja nähdä hänet tai avata suun ja kertoa yhtäkkiä jonkun tyhmän jutun mikä tulee mun mieleen ilman että mun tarvii soittaa puhelimella tai että mä voin kesken pyykkien viikkauksen vaan mennä halaamaan häntä on vaan niin käsittämättömän ihanaa. Niin jotenkin ei useinkaan huvita lähteä himasta mihinkään.



Martina Aitolehti kirjoitti blogissaan samasta aiheesta otsikolla "HYVINVOINTI – SUORITUS VAI ELÄMÄNTAPA?", ja siinä hän esitti monta hyvää kysymystä, mutta erityisesti "Liikutko ulkoisten syiden takia?" kolahti mulla aika kovaa. Tällä hetkellä liikun lähes pelkästään ulkoisten syiden takia. Mä haluaisin nähdä itseni urheilullisena ja hyväkuntoisena ihmisenä, joka paikassa toitotetaan että täytyy liikkua jopa niin että liikkumattomattomuus ei tunnu hyväksytylle tässä yhteiskunnassa ja tursuava läski ei ole kaunista. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö nauttisi liikunnasta ja etteikö mulle tulisi siitä hyvä olo. Tämä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että ihan ääriharvoin (ehkä en ikinä?) mä lähden vaikka sinne crosstraining-tunnille ihan vaan siksi, että mä haluan liikkua.



On niin jännää, kuinka erilainen suhtautuminen eri ihmisillä voi olla liikuntaan. Kun mulla oli niitä tikkejä luomen poiston seurauksena enkä voinut käydä crosstrainingissä, juttelin sitten asiasta treenien vetäjän kanssa. Hänelläkin olisi luomi, joka pitäisi poistattaa, mutta hän ei ole tehnyt sitä, koska ei vaan kertakaikkiaan pystyisi olemaan niin monta päivää treenaamatta. Itse mietin mielessäni, että mä olin lopulta vain lähinnä tyytyväinen kun mulla oli kunnollinen (teko)syy olla treenaamatta.



Vähän kuin tilauksesta Ainon tarinoita treenamisesta -blogissa oli juttua tästä samasta asiasta, mutta toisesta näkökulmasta blogissaan otsikolla "LIIKA PÄÄHÄN TAPUTTELU TEKEE MEISTÄ VÄSSYKÖITÄ?". Jutun pääpointti oli se, että menestyminen ja jonkin saavuttaminen vaatii usein työtä ja liialla armollisuudella itseään kohtaan voi olla vaikeaa päästä maaliin.



Mä kesällä kirjoitin tavoite-minästä ja siellä nousi esiin se, että haluaisin olla urheilullinen ja että olisi ihanaa kun olisi sellainen liikuntarutiini. Tuosta tavoitteesta kun ottaa vielä yhden askeleen alaspäin, tulee mieleen että olisi silti oikeasti aika jees, jos jaksaisi kävellä rappusia hengästymättä ja sellaiset perusjutut kuin varpaankynsien leikkaus ei olisi hillitöntä akrobatiaa vaativia suorituksia. Oikeasti - kuka hengästyy varpaankysiä leikatessa?



Ehkä mun suurin ongelma tällä hetkellä on se, että en yksinkertaisesti tiedä, mitä se hyvinvointi mulle tarkoittaa. Siitä olen varma, että hengästyminen kynsiä leikatessa tai rappusia noustessa ei ole hyvinvointia. Myöskään se ei ole hyvinvointia, että inhoaa peilikuvassaan näkyviä läskejä. Musta silti myös tuntuu, ettei sekään oikein ole hyvinvointia, jos itseään pitää pakottaa ja kauheasti motivoida lähtemään liikkumaan.



Otsikon kysymykseen palatakseni, ainakin tällä hetkellä mä suoritan, mutta voin silti ihan hyvin. Kyl mä silti tulevaisuudessa haluaisin voida vielä paremmin ja keskittyä enemmän tekemään asioita siksi että haluan enkä sen vuoksi, että niin pitäisi tehdä. Mä leikittelen ajatuksella, että unohtaisin tässä kohtaa kaiken tavoitteellisen treenaamisen enkä tekisi edes alustavia etukäteissuunnitelmia urheilemaan lähtemisestä, vaan lähtisin vain ja ainoastaan silloin kun mulla tekee mieli ja tekemään vain ja ainoastaan sellaista treeniä kuin just sillä hetkellä sattuu huvittamaan. En taida silti uskaltaa ihan vielä.

Tämän jutun kuvat on perjantaiselta TYHY-päivältä kun käytiin Evolla kiertelemässä. Oli ihan parhautta, raikas ilma, komea auringon paiste ja ihana metsä. Hyvinvointia parhaimmillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti