Mä en oo oikein koskaan ollut super-liikunnallinen tai ainakaan en ole mieltänyt itseäni sellaiseksi. Liikkunnallisimmillani mä olin teininä kun pelasin koripalloa ja treenasin kuutena päivänä viikossa niin, että keskiviikkona ja lauantaina oli kahdet treenit. Silloin tuli myös pyöräiltyä jokapaikkaan. Silloinkaan en silti tuntenut itseäni erityisemmin urheilulliseksi. Jossain kohtaa lukioaikoina koripallo kuitenkin jäi, koska meidän valmentaja lopetti; vähän aikaa yritettiin treenata keskenämme, mutta ei siitä lopulta tullut oikein mitään ja muut asiat alkoi kiinnostaa paljon enemmän.
Yliopisto-aikoinakaan ei juuri tullut treenattua, kävin mä välistä lenkillä ja bodypumpissa ja kokeilin parisalsaa, mutta mitään en tehnyt silleen tosissaan ja pitkäkestoisesti. Lähinnä pari ekaa vuotta meni juhliessa ja muuten vaan kavereiden kanssa pyöriessä ja sitten pari viimeistä vuotta opiskellessa ihan hulluna ja suorittaessa kursseja ihan käsittämättömiä määriä. Missään kohtaa ei vaan tullut panostettua liikkumiseen. Se oli hyvää, että paikasta toiseen tuli liikuttua lähinnä kävellen ja pyörällä, Tamperelaisen silloinen auto vei niin paljon bensaa, että auton käyttöä tuli aina harkittua hyvin tarkkaan. :)
Jo mun dippatyöpaikka sijaitsi sellaisessa paikassa, johon kulkeminen muulla kuin autolla olisi ollut tosi hankalaa ja niin mä ostin ensimmäisen oman auton. Siitä lähtien oon aina kulkenut töihin omalla autolla lukuunottamatta lyhyttä 9 kuukauden pätkää, jolloin asuin Tampereella ja olin Tampereella töissä, silloin luovuin autosta ja kuljin bussilla. Vaan tosiaan sen työn jälkeen olen taas omistanut auton ja kulkenut sillä about joka paikkaan eli arkihyötyliikuntaa ei juurikaan ole tullut.. öööö.. kuuteen vuoteen.
Jos miettii mun "liikunta-uraa" valmistumisen jälkeen yleisesti, niin mulla on ollut kaksi jaksoa, jolloin olen liikkunut suhteellisen paljon. Ensimmäinen jakso oli ekassa työssä valmistumisen jälkeen. En ollut niin kovin kiireinen eikä mulla ollut kauheasti työmatkoja. Mulla oli myös hyvä Ystävä töistä, jonka kanssa käytiin yhdessä salilla, jumpissa ja lenkkeilemässä. Toinen jakso oli puolen vuoden työttömyyden aikana. Silloin luonnollisesti oli aikaa treenata ja niin mä treenasin.
Tuon työttömyysjakson jälkeen mun kaikki työpaikat on sisältäneet vaativia tehtäviä ja suhteellisen paljon matkustamista. Oma haasteensa on ollut pitkät työmatkat kodin ja konttorin välillä: nytkin mulla on 84 km työmatka, joka tarkoittaa auton ratissa istumista 2 h päivässä. Mulle on hyvin tuttua tehdä 60-tuntista työviikkoa, vastailla sähköposteihin vielä illalla himasta ja valmistella viikonloppuisin seuraavan viikon töitä. Mä olen todella kunnianhimoinen mun uran suhteen. Joku voisi kutsua mua myös työnarkomaaniksi.
Eikä sillä, se kunnianhimo ja kova töiden teko on vienyt mut pitkälle ja oon edennyt mun uralla ihan kivasti. Mulla on tällä hetkellä todella kiva mutta vaativa työ, mun palkka on ihan kiva eikä mun tämän hetkiset työtehtävät sisällä ihan hirveästi mitään paska duuneja. En siis missään nimessä kadu sitä, että oon panostanut mun uraan. Joku voisi jopa sanoa terveyden kustannuksella.
Tuo uraan panostaminen tarkoittaa silti sitä, että mulla ei ole minkään valtakunnan kokemusta kunnollisen liikunnan yhdistämisestä vaativaan työhön. Mä en ole koskaan priorisoinut urheilua työteon yli. Viimeisen kuuden vuoden aikana mun liikkuminen on ollut sellaista räpiköintiä. Että mä vähän treenailen ja välistä saan tehtyä parikin kuukautta jotain ohjelmaa säntillisesti, mutta aina se liikunta kuitenkin jää, tulee jakso, jolloin en liiku juuri lainkaan ja sitten aloitan kaiken taas alusta.
On hyvin tyypillinen tilanne, että oon suunnitellut lähteväni ajoissa töistä ja meneväni salille, mutta sitten tulee jotain kiireistä, jota jään selvittämään. On myös tyypillinen tilanne, että makaan sohvalla huonosti nukkuneena, stressaantuneena ja jopa ahdistuneena ja jään siihen lepäämään ja rauhoittumaan salille menon sijaan. Koska joskus kun olen pakottanut itseni sinne salille on treenaamisesta tullut vain ja ainoastaan paska fiilis ja lähes joka kerta on kaduttanut kun olen lähtenyt. Kuitenkaan en ole pakottanut itseäni salille väsyneenä kovinkaan usein, joten väkisellä mietin helpottaisiko se ajan mittaan. Että tulisiko itsellekin urheilusta stressin purkukeino eikä pelkkä lisästressin aiheuttaja ja kuormitustekijä.
Yksi merkittävä haaste tässä on myös se, etten koe itseäni silti mitenkään erityisen huonovointiseksi tai sairaaksi. Myöskään en koe sitä urheilullisuutta itsearvoksi mun elämässä, tai ainakaan erityisen merkitykselliseksi sellaiseksi. Tarkoitan tällä sitä, että mä en esimerkiksi haaveile urasta liikunnan ja hyvinvoinnin parista. Mulla ei myöskään ole kokemusta, kuinka paljon paremmin voisin, jos liikkuisin paljon. Mun on siten vaikeaa kuvitella, millainen mun elämä olisi jos olisin sporttinen. Niinpä mun on ihan todella vaikeaa motivoida itseäni liikkumaan. Tiedättekö kun monet vaikka sanoo, että haluavat olla hyvässä kunnossa, jotta jaksaisivat leikkiä lastensa kanssa. Niin mulla ei ole tavallaan mitään sellaista asiaa, jota tämä mun nykyinen kunto estäisi mua tekemästä. Mä selviän mun normiarjesta vallan hyvin näinkin.
Onhan se vähän huvittavaa saada takareitensä ihan pirun kipeiksi kun vähän siivoaa, mutta se ei estänyt mua siivoamasta eikä tule estämään lähitulevaisuudessakaan. Ja kyllä mä hivenen kateellisena kuuntelin kun yksi toinen sille cross trainingin peruskurssille osallistunut selitti, että häntä oli harmittanut tulla treeneihin bussilla, kun nyt joutuu venaamaan sitä bussia treenien päätyttyä ja että kun pyörällä on niin kätevä ja nopea kulkea. Ja mä vaan nyökyttelin ja salaa mietin, että jos olisin pyöräillyt sen matkan, mitä hänellä oli niihin treeneihin, olisin ollut niin poikki että varsinainen treeni olisi jäänyt tekemättä. Eikä puhettakaan, että olisin pystynyt pyöräilemään takaisin. Mutta siltikään se fakta, etten pysty pyöräilemään treeneihin ei haittaa mun elämää tavallaan mitenkään merkittävästi.
Eli huono kunto on mulle kyllä noloa ja oon kateellinen hyväkuntoisille, mutta en joudu jättämään mitään tekemättä sen takia.
Mutta miten korjata tämä tilanne ja miten tehdä musta sporttinen ja hyväkuntoinen? Mistä löytää sellainen todellinen motivaatio, joka ei olisi pinnallinen? Miten saisin valjastettua sen kaiken työmoraalin ja kunnianhimon myös urheiluun? Yritän ajatella, että on jo askel eteenpäin kun ylipäätään ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen edes mietin tätä ihan vakavissani. Ero on huima esimerkiksi viime vuoteen, jolloin keskityin ihan puhtaasti vaan selviämään seuraavaan päivään ja seuraavaan viikkoon ja löytämään uuden työpaikan.
Mitä ajatuksia tää herättää teissä? Onko siellä muita, jotka etsii liikunnallista itseään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti